Lapsella oli eilen seurakunnan kerhoa. Meni innoissaan ja aivan selvästi oli ollut mukavaa, kun menin hakemaan. Kotona kuitenkin sanoi aina, kun kysyttiin, ettei ollut mukavaa. Eikä halunnut mennä uudestaan, ei leikkinyt kenenkään kanssa, eikä siellä tehty mitään.
Iltapäivällä pidin vauvaa sylissä ja leikin, lapsi tönäisi vauvaa. Ensimmäistä kertaa oli niin selkeästi mustasukkainen. Juttelin vähän lapsen kanssa, oli kuitenkin ollut vähän jännittävää mennä pitkästä aikaa yksin kerhoon ja lapsi olisi halunnut, että olisin tullut vauvan kanssa mukaan.
Illalla jo halusi mennä taas ensi viikolla kerhoon.
Antoi isälleen omenan ja sanoi "siunaa".
Pikku hiljaa olen miettynyt uskontoasioita. Lapsi ja vauva on kastettu, ja sitä myöten kai päätetty, että uskonto on jonkinlainen osa elämää. Kirkko tai uskonto ei arkielämässä näy lainkaan. Nyt lapsi alkaa olla sen ikäinen, että jos rutiiniin ottaisi iltarukouksen, sen aika voisi olla.
Ei siitä ainakaan haittaakaan olisi, se ei vain ole tullut luontevasti nukkumaanmenoon mukaan.
Ehkä se toisi lapselle turvallisuuden tunnetta ja rauhallista mieltä.
Jotenkin hidas ja tehoton päivä tänään. Paljon tehtyjä kotitöitä, mutta ei näy missään. Vauva ei halunnut nukkua vaunuissa ulkona päiväunia, sisällä unet jäivät vähän lyhyemmäksi. Illalla vauva oli itkuinen ja väsynyt.
Omakin olo on tällaisen päivän jälkeen aika väsynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti