Lapsi on kyllä hieno. Ja välillä raivostuttava.
Se on niin raastavaa, kun lapsella on välillä silminnähden vaikeaa. Vaikuttaa kyllästyneen vauvajuttuihin. Monta kertaa päivässä haluaa leikkiä vauvaa. Tulee syliin ja sanoo "olen vauva".
Sitten välillä taas jotain muuta ja kohta pontevasti:
"Olen lapshi."
Toisaalta ehkä odottaakin vauvaa, suukottaa mahaa ja välillä käskee vauvan tulla.
Rakas pieni haluaa olla sylissä paljon ja halata. Haluaa painaa pään iholle.
"Silitä, äiti."
Silloin tuntuu, että lapselta on valtavan suuri uhraus jakaa vanhempien huomio jonkun muun kanssa. Antaa omia vanhempia jollekin toisellekin. On paljon vaadittu parivuotiaalta, että hänelle varattuun syliin on päästettävä joku toinen. Vähän surettaa. Toivottavasti sitä osaisi lohduttaa sitten.
Uskon, että sisarus on parasta, mitä lapselle voi tapahtua. Se varmasti valkenee lapselle jossain myöhemmässä vaiheessa, alkujärkytyksestä selvittyä.
Välillä lapsi ärsyyntyy ja nipistelee, puree, läpsii, raapii, kiipeää pöydälle, ei kuuntele mitään.
Haluaa kovaäänisesti mehua, jäätelöä ja pastillia. Menee nukkumaan, mutta nousee sängystä ja tulee pois huoneesta lukuisia, lukuisia kertoja.
Olen yrittänyt tehdä lapsen kanssa mieluisia asioita mahdollisimman paljon. Näkkärin leipomista, pulkalla laskemista. Askartelin pahvista villalankakielisen kitaran. Oli lapsen mielestä hieno ja hyvä kitara. Olemme sopineet, että kun vauva syntyy, teen lapsen kanssa kahdestaan asioita säännöllisesti.
Jotenkin jossain on varmuus.
Kaikki menee kuitenkin hyvin.
1 kommentti:
Aivan varmasti menee hyvin. Ihana kuitenkin, kun niin myötäelävästi otat isonveljen tunteet huomioon jo nyt. Kyllähän se sylin jakaminen on todella suuri, kipeäkin, asia. Ei siitä mihinkään pääse. Mutta negatiivisista ja ristiriitaisista tunteista selviäminen vanhempien avulla onkin sitten suuri kasvun riemuvoitto.
Satu
Lähetä kommentti