Kesällä satoi, työmies urakoi välillä muualla,
oli kaikenlaista - remontin valmistuminen viivästyi.
Piha näytti juuri siltä, miltä remontin aikana yleensäkin.
En laittanut kukan kukkaa, en yrttejä, en mitään.
Ulkona oli usein porukkaa, kun tulimme töistä kotiin.
Sahanpurua kulkeutui sisään. Lapset eivät voineet pysyä poissa
maalipönttöjen luota.
Siivoaminen ei kiinnostanut yhtään. Eikä mikään omaan hyvinvointiin
liittyvä juurikaan.
En ollut niin kiinnostunut, kuin yleensä.
Kesä sinänsä oli ihan kelpo, grillasimme, matkustimme
ja oli monenlaista mukavaa.
Loppukesästä aloin tehdä asioita taas. Päätin muutama vuosi sitten tykätä itsestäni
oikein kunnolla. Piti päättää taas.
Ulkovuoriremontti valmistui lokakuussa.
Kaamosajan lähestyessä ja väsymyksen lisääntyessä halusin löytää keinoja
parempaan jaksamiseen. Kaikki ne ovat olleet ihania asioita.
Näin jälkikäteen tämä vaihe oli hyvin prosessoitu.
En luisunut pidempään alakuloon. Se siellä saattoi vähän orastaa.
Voin taputtaa itseäni olkapäälle, pärjään hyvin.
Näen ympärillä olevat ihmiset hyvässä valossa.
Perheeni tuo valtavasti iloa, ja niin tuon minäkin - itsellenikin.
Luonnollista on, että kokoaikaista kuplivaa onnentunnetta ei ole.
Tänään on, otin siitä kiinni.
Olen lempeä minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti