On ihanaa herätä aamulla siihen, että lapset kömpivät viereen unisenlämpiminä.
Pienet askeleet ja "Huomenta!". Haukotuksia, halauksia. Lastenohjelmat.
Pienempi haluaa aamulla iltapalaa, illalla aamupalaa. Ei oikein muista, mitä milloinkin otetaan.
Tämän aamun kuvio oli toisenlainen. Herääminen siihen, että oveen koputettiin.
Pienempi oli tullut yöllä viereen nukkumaan. Mies meni avaamaan, huomasi mennessään, että isompi ei ole huoneessaan.
Lapsen kaverin isä oli ovella. Olivat saaneet yllätysvieraan.
Lapsi oli herännyt aikaisin, pukenut ensimmäiset kohdalle sattuneet vaatteet, avannut ulko-oven hiirenhiljaa ja juossut kaverin kotiin kylään.
Oli koputtanut oveen. Kaverin isä oli ollut jo hereillä. Lapsi oli lukenut kirjaa vähän aikaa sohvalla, ollut vähän kylmissään.
Kun oli kysytty, tietävätkö äiti ja isä, että on lähtenyt kylään, lapsi oli kertonut, että äiti ja isä olivat vielä sikeässä unessa.
Tielle ei saa mennä, pihasta ei saa lähteä, äidin ja isän täytyy aina tietää, missä lapsi on.
Satoja, ehkä tuhansia toistoja.
Silti houkutus mennä kaverin luo oli suurempi.
Onnellinen loppu,
mutta se ei estä näkemästä ensi yönä painajaisia kaikesta, mitä olisi voinut tapahtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti